1. Ensikosketus
"Aavehotelli Villa Vuoranta"

Hortoilen valkoisemmissa maisemissa, kuin olin kuvitellut.

Viime tammikuu oli musta ja lumeton. Nyt valun valkeudessa eteenpäin.

Etukäteen en ymmärtänyt, miten paljon lumi peittää paikkoja; muokkaa niiden tunnelmaa. Lumipyry tökkii aistejani ja on vaikeaa rauhoituttua paikan hengen äärelle. Se turhauttaa - toisaalta kiinnostaa. Lumi tekee kaupunkitilasta luontotilaa. Luonto muokkaa prosessiani; en voi olla täysin hallinnassa.

Tämä uusi hylätty paikka kujeilee vatsassani. Se on oma pienoismaailmansa. Jännitys riepottaa minua.

Kuka täällä saa olla?

Onko joku piilossa rakennuksessa? Kuunteleeko joku Aavehotellin sisällä askeliani yhtä jännittyneenä kuin minä sen ulkopuolella?

Vastakohtana hermostukselleni joku kävelee ohitseni nauraen ja vihellellen, vailla huolen häivää.

Ilta pimenee, mutta valot eivät syty ikkunoihin. Viereiset asuintalot huokuvat elämää, mutta tämä rakennelma on yksin ja vailla selkeyttä.

Ottaako luonto omakseen nurkat, kivikot, ovenpielet?

Saapuvatko remonttimiehet luomaan uusia pintoja; historian kerroksia?

Asuttavatko paikan sitä tarvitsevat? Lyödäänkö se lopulta maantasalle?

Onko tämä hylätty ränsistynyt alue ei kenenkään maata?

2. Kohtaaminen Kallahden kanssa

Lumi tekee toista kerrostaan. Se on valmis piilottamaan alleen, nappaamaan hetkeksi hallinnan.

Peite muuntaa kaupunkitilan joksikin muuksi. Ehkäpä välimaastoksi ja rajapinnoiksi? Luonto ottaa ohjat käsiinsä ja se on niin luonnollista.

Yritän saada täältä vastarannalta kontaktin Aavehotelliin. Rautalanka-aidat rajaavat pääsyni enkä voi kävellä rantaviivaa; yksityisaluetta kaikki. Ihmisten omistamaa luontoa.

Silti aita on enemmän henkinen kuin fyysinen este. Sitä ei tarvita, koska kieltokyltit pitävät minutkin poissa.

Kierrän aidan reunaa pitkin ja päädyn Kallahden rantaan. Harmikseni en saa katsekontaktia meren takana olevaan Aavahotelliin. Niemennokka erottaa minut ystävästäni.

Tämä paikka on luonnon riepottelema ja rajusti rakastama ranta.

Se on jäinen, yksityiskohdilla ja luonnonilmiöillä siunattu. Tunnen kylmän luissani asti. Kauneus salpaa hengen. Minäkin olen muuttumassa jääksi.

Herkistyn ja hyräilen. Otan kiviystäväni kainaloon.

3. Metroasema: snowstorm

Lumimyräkkä aiheuttaa kaaoksen. Olemme symbioosissa; ihminen ja luonto. Ei ole kahtiajakoa, dualismia.

Vuosaaren metroasemalla katselen ohitseni kulkevia ihmisiä. Mietin miten eri tavoin suhtaudumme luontoäidin tarjoamaan lumimyräkkään.

Osa ottaa ilon irti pulkkineen. Osasta näkee, että tekee mieli huutaa ja kiroilla. Lumimyrsky on toisen onni ja toisen suru.

Ihminen yrittää adaptoitua luonnon asettamiin esteisiin; autot tööttäilevät tavallista enemmän ja aura-autot huristavat menemään. Rakennusvaiheessa olevan talon pressut rapisevat tuulessa. Lumi täyttää lasikatolla varustettua metroasemaa.

Onko tämä yhteiseloa vai vastarintaa luonnon voimia vastaan?

Rakas luontoäiti, kiitos kun pidät meidät paikoitellen tiukilla. Näytät meille miten kaupunkitila on oikeasti sinun. Sillä se on. Se, me, me kaikki kuulumme lopulta sinulle.

Vedän jäistä ilmaa maskini lävitse. Luminen penkki jäädyttää takapuoleni. Huulillani maistuu huulipuna, joka on ympäristömme antimista muovattu.

4. Nature's bench

Olen keskellä lumimyrskyä. Kulosaaresta löydän yksinäisen istumapaikan. Seison sen vierellä ja kierrän sitä kiinnostuneena.

Jokainen ihmisyksilö omaa omanlaisensa luontosuhteen ja -käsityksen.
Luontokeskeisessä ajattelutavassa kaikkien eliölajien, myös ihmisen, ajatellaan olevan keskenään samanarvoisia.
Silti ihmiskeskeinen hyötyajattelu on osa nykymaailmaa; luonnon arvoa mitataan rahana, materiaalina ja tavaroina.
Asioita voi  kuitenkin kokea monenkeskisesti; ottaa huomioon niin ihmisen kuin luonnon.
Humanistinen luontonäkökulma ajattelee, ettei luonto ole tärkeä ainoastaan materiaalinsa vuoksi; se pitää arvossa esteettisiä ja eettisiä näkökantoja. (Partanen, 2009)

Oma lähestymistapani on monenkeskinen, joka kuitenkin kallistuu luontokeskeiseen. Hyötyajattelu saa minut voimaan pahoin. Luonto edustaa minulle subjektia objektin sijaan.

Taiteessani otan luontokeskeisen näkökulman, sillä se tuo vastakkainasetteluanykyajan ihmiskeskeiselle luontosuhteelle. Saapuessani paikkoihin luontokeskeinen ajattelu valtaa huomaamatta mieleni.  Koen ympäristöni hengittävänä monimuotoisena subjektina. Näissä hetksissä haltioidun.

Kulosaaressa päätän olla istumatta lumiselle penkille. Annan luontoäidin istua siinä vuorostaan. Linnut laulavat keväisesti, vaikka lumi pyryttää naamaani ja sähkökaapelit hakkaavat tuulessa.

------

Lähde: Sinikka Partanen. Kokemuksia luontotilassa - Suomalainen suhtautuminen luontoon ennen ja nyt. 2009. Pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto.

5. Päivän paikkana sänky

"Paikka on merkityksellinen kohta maailmassa ja ihmisellä on tapana antaa asioille merkityksiä."
Näin kertoi minulle kaupunkitutkimuksen professori Taina Rajanti.
Ja voisiko mikään olla merkityksellisempi ja mieleisempi kohta, kuin oma sänky.

Vaikka Oulusta olen kotoisin ja tottunut pakkaseen, ei kylmään lähtö motivoi tänään.

Ainoa paikka, joka minua vetää puoleensa on sänky. Annan sille mahdollisuuden toimia opettajanani.

Muutama päivä sitten mietin lumimyrskyssä, miten osa ihmisistä inhoaa luonnon tekemiä muutoksia ja näkee ne rajoitteina. Tänään syyllistyin siihen itse. Mökötän, sillä lumi peittää paikat allensa ja tekee niistä samankaltaisia.

Miten inhimillistä onkaan toisena päivänä rakastaa sään arvaamatonta voimaa. Seuraavana päivänä käpertyä peittoon mukavuudenhaluisena ja katkerana.

Vieressäni koira vinkuu turhautuneesti ja katselee ikkunasta lumikinoksia. Mietin miten eri tavalla suhtaudumme tilanteeseen. Minua harmittaa innon puutteeni. Olen kateellinen koiralle, joka ei tiedä mitään parempaa kuin pakkashanki. En minäkään tiennyt tiistaina.

Kuuntelen, miten reippaat lumiauraajat ajelevat lähistöllä. Laitan viimeiset suklaapalat suuhuni ja ihmettelen mukavuudenhaluani. Se herättää syyllisyyttä.

Tarvisiko sen? En ole varma.

6. Läpi Kaisaniemen Opintoputken

Astun kaikuvaan tunneliin. Kuin olisi luolastossa, mutta samalla äänet ovat niin luonnottomia. Askelia, toppahousujen kahinaa, puhetta, vetoketjun kilahdusta, auton hurinaa.

Tuntuu viileältä, kuin lapsena perunakellarissa.

Ilma on raikasta. Holtittomasti unohdan käyttää maskia.

Välillä parfyymit räjäyttävät tajunnan. Ihminen tekotuoksuneen tunkeutuu tilaan. Valtaa, merkkaa sen hajullaan.

Sormenpäissä tunnen rosoiset seinät. Maalipinta tarttuu ihooni, sormet vain hieman mustuen.

Täällä on oudon pelotonta. Päästän ihmiset taas tavallista lähemmäksi.

Taide ympärilläni pysäyttää minut. Kumisee sisälläni. Maalaukset jylhävinä kalkiksi naamioiduilla seinillä. Edustamassa aikaa, jolloin luontoyhteytemme oli toisenlainen.

Mutta ihmiset ympärilläni eivät katso maalauksia. Ihmettele kuvioita. Osa on puhelimillaan. Maskien takana piilossa.

Nykyajan ihminen vaeltaa ajattelematta kalliomaalausten ohi. Onko se huomiokyvyn puutetta? Tilan arkisuutta?

Päätän toimia oudosti; kävelen kummallisessa rytmissä, tuijotan seiniä, videokuvaan. Ohikulkijat katsovat minua, koska teen jotain erilaista ja poikkean massasta.

Pienikin muutos toisen ihmisen toiminnassa vetää katseet puoleensa.

Siltikään, vaikka tämä tila itsessään on ainutlaatuinen, eivät ohikulkijat kiireessään huomaa sen poikkeuksellisuutta.

-----

Teos seinillä: Kalliomaalaus (2006)
Tekijät: Viva Granlund, Tapani Hyypiä, Pirjo Malkki, Anu Miettinen, Mikko Rantanen ja Riikka Wesamaa

7. Eksynyt taiteilija

Näen valkokankaan. Se pyörittää filmiä. Taide tihkuu ympärilläni. Niin kovin olen tätä kaivannut.

Häkellyn; miksi paikka saa olla auki? Aivan. Kyseessä on kahvila.

Kävelen sisään rautatieaseman Kulttuurihalliin. Jo muutaman veistoksen näkeminen liikuttaa minua. Sielu huutaa taidetta kuin riippuvainen.

Tuijotan valkokangasta. Miten yksinkertainen asia saa minut haltioitumaan. En ole nähnyt sellaista niin pitkään aikaan missään tilassa. En alkuun saa selvää, mitä valkokankaalla esitetään. Ne vaikuttavat trailereilta. Harmittaa. Haluaisin katsoa kokonaisen filmin. Ihan kuin pyörivät lyhyet videot kiusaisivat minua.

Helsinki Docpointin mainos ilmestyy näkyviin ja ymmärrän. Tämä mainostaa festivaalia - etä-festivaalia. Sydän särkyy. En jaksa enää yhtään etätapahtumaa. En jaksa olla kotona; katsoa liiankin tutuksi tulleella sohvalla elokuvaa.

Tekisi mieli kiljua. Kaipaan taiteen hengittämistä. Taiteen kautta tunteiden ja ajatusten käsittelyä. Menen tukkoon.

On absurdia kävellä ostoskeskusten, vaatekauppojen, kahviloiden ja ravintoloiden läpi. Ihan kuin mikään ei olisi muuttunut. Mutta Kiasma ja Amos Rex ammottavat tyhjinä. Kansallisteatteri myy lippuja esityksiin, joita ei järjestetä.

Tässä minä olen korona-apurahani kanssa; eksynyt paikkalähtöinen taiteilja.

Työskennelläkkö ostoskeskuksessa vai lumisateessa? Siinäpä vaihtoehdot ja pulma.

-----

Veistos videolla: Sami Salomaa - Matkamies (2018)
Videot näytöllä: Helsinki DocPoint 2021 trailerit